Asun hirsitalossa, jossa on tukeva luonnonkivestä rakennettu perusta. Kivijalka on kestävä ja kaunis, mutta ei se halvalla tullut, eikä helpollakaan. Mieleeni on jäänyt elävä muistikuva vajaan kymmenen vuoden takaa kahdesta kivipölyn peittämästä kivimiestä, jotka hakkasivat, porasivat ja sirkkelöivät kiveä tontillamme hiostavassa kesähelteessä noin viikon ajan.

Rakennus sai vankan kivijalan, ja samalla tavoin myös ihminen tarvitsee horjumattoman perustan omalle elämälleen. Eikä sekään tule helpolla, vaan vaatii puurtamista, osaamista, kestävyyttä ja sinnikkyyttä sekä epämiellyttävien tilanteiden ja kokemusten sietokykyä.

Perusta on kuitenkin se, minkä päälle kaikki muu rakentuu. Moni joutuu jossakin vaiheessa elämässään henkistä rakennustyötä tehdessään toteamaan, että koko urakka on aloitettava alusta. Peruskorjaus- ja perusparannustyöt eivät riitä, vaan on palattava takaisin alkuun, kivijalan rakentamisen pariin.

Juuri näin tapahtui minulle, kun päätin viime kesänä pistää elämäni täysremonttiin. Olin jo muutaman vuoden ajan tehnyt fyysistä ja henkistä remonttia muuttamalla ruokavalioni pitkälti kasvispohjaiseksi, lisäämällä päivittäistä liikuntaa ja ryhtymällä tietoisesti hoitamaan henkisyyttäni meditoiden ja mindfulness-harjoituksia tehden.

Mutta käsitin pian, että kaikki nämä sinällään erittäin tärkeät korjaustoimet olivat turhia mikäli en käynyt kiinni ongelmaan, joka sijaitsi elämäni kivijalassa. Halusin raitistua ja elää täysin päihteetöntä elämää, mutta en millään olisi raaskinut luopua rakastamastani punaviinistä. Moni lähipiiristäni ei pitänyt alkoholinkäyttöäni minään ongelmana, eikä juomiseni eteläeurooppalaisiin juomatapoihin verrattuna mitenkään poikkeuksellisen runsasta ollutkaan. Ja lukuisat ystäväni käyttivät hekin viiniä aivan samalla tavoin: pari lasillista useana päivänä viikossa, ja viikonloppuna vähän enemmän.

En ollut juuri koskaan päihtyneessä tilassa, humalassa korkeintaan kerran vuodessa. Mutta minulle lipittely oli ongelma, tai ongelma oli oikeammin se, että en ollut täysin raitis. Halusin puhdistaa elimistöni aineesta, joka kaikista positiivisistakin ominaisuuksistaan huolimatta on kuitenkin hermomyrkky ja sellaisena vahingollinen ainakin ihmiselle, joka haluaa elää aistit avoinna ja henkisesti herkistyneessä tilassa.

Halusin palauttaa aivokemiani takaisin omaan luonnolliseen tilaansa. Halusin päästä vapaaksi tavasta, joka oli vaarassa muodostua riippuvuudeksi.

Mutta raitistuminen ei ollutkaan aivan yksinkertaista. Tottumus elää sitkeässä, ja mitä pidempään on jotakin rutiinia harjoittanut, sitä vaikeampaa siitä on päästä irti. Ei ole liioiteltua sanoa, että raitistumisprosessi muistutti kivimiesten kesäistä urakkaa valtavien kivenlohkareiden parissa. Kuvittelin, että homma hoituisi heittämällä. Tiukka päätös ja hyvä motivaatio riittäisivät muutoksen toteuttamiseen. Pakko myöntää, etten ole minkään asian kanssa joutunut työskentelemään yhtä sinnikkäästi ja kaikkeni antaen.

Uurastus kannatti, sillä nyt on uusi perusta pitkälti valmis, otollisesti juuri kevään kynnyksellä. Nyt voin päästää mielikuvitukseni valloilleen ja ryhtyä suunnittelemaan, mitä kivijalan päälle voisi kesän tullen rakentaa. ■

Katariina Souri (ent. Kata Kärkkäinen) on kirjailija ja kuvantekijä, joka asuu ja työskentelee Sipoossa.